Olin perinteisellä ruskaretkellä Lapissa tällä kertaa Solismaan Martin kanssa. Martti tuntee hyvin pohjoisen, kun siellä ramppaa kakkosasunnossaan useita kertoja vuodessa. Hän ehdotti, että lähdemme etsimään kiirunoita läheisen tunturin laelta, missä hän oli niitä joskus nähnyt. Tokihan ehdotus miellytti, kun kiirunaa en ollut ennen kuvannut ja muutenkin se tuntui mystiseltä otukselta näin lantalaisesta.
Ramusimme kyseisen tunturin laelle pitkine putkineen ja aloimme kierrellä laakeaa lakea hakeaksemme retken pääkuvauskohteita. Eiän niitä sattunut silmään mistään ja luulimme ensin, että ovat muualla tai hävinneet. Sitten Martti huomasi valkoisen välähdyksen muuten harmaassa kivikossa. Kiirunan vatsapuoli vilahti paljastaen linnun sen muuten loistavasti kiviseen maaperään sopivasta suojaväristä huolimatta. Nyt ryhdyimme tarkkailemaan todenteolla ja kohta löytyi toinenkin, kolmas ja neljäs… Kaikenkaikkiaan kiirunoita olikin kahdeksan.
Linnut eivät juurikaan välittäneet läsnäolostamme ja hiiviskelimme hyvin hienovaraisesti lähemmäs kuvaushollille. Kiirunat napsivat rauhalliseen tahtiin evästä matalasta kasvillisuudesta. Aurinko alkoi laskeutua alemmas ja samalla aurinkoinen rinne tunturissa nousi ylemmäs. Kiirunat seurasivat auringonsäteiden lämmittämää aluetta nousten myös koko ajan kohti tunturin korkeimpia kiviä. Seurasimme perässä ja katselimme kun linnut pääsivät korkeimmalle kohdalle, mihin keräytyivät tiiviiseen ryhmään. Ne rauhoittuivat paikoilleen ja nauttivat valon tuomasta viimeisestä lämmöstä silmänsä sulkien. Kuvasimme tuon upean luontohetken, minkä saimme kokea ilman tunnetta, että olisimme häiriöksi kiirunoille. Valon kadotessa kokonaan linnut häpsähtivät hereille ja hajaantuivat eri suuntiin jatkamaan verkkaista ruokailua. Iltahetki oli ohi, mutta jäi kyllä mieliimme.
© Muistathan, että kaikenlainen kopiointi ja aineiston luvatta käyttäminen on kiellettyä.