Valloittava mustasilmä

Soman liito-oravan kuvaaminen oli minulla haaveena vuosia. Aika monta vinkkiä kävin tarkistamassa ja useimmiten havainnot jäivät niihin kuuluisiin papanoihin. Tuo veijari kun yleensä liikkuu lisäksi hämärissä, mikä varsinkin filmikameroiden aikaan toi lisähankaluuksia kuvaukseen. Seuraavan vihjeen sain Räsäsen Tapsalta. Hän oli nähnyt liiturin vilaukselta keskellä pakkaspäivää ja sitä lähdettiin sitten tarkistamaan.

Vanhan lehtimetsän lumihangen pinnalla oli runsaasti vaahteran siementen “propelleja”, joita ensin luulin punatulkun silppuamaksi. Tähyilimme 28 asteen pakkasessa puiden latvuksia ja runkoja hakien odotettua kuvauskohdetta. Sai siinä huopavuoristen saappaiden paikkaa vaihtaa toisenkin kerran. Yht’äkkiä silmäkulmassa vilahti jotain harmaata, joka räpsähti rukkasen lailla vaahteran kylkeen ja lähti sitten ramuamaan runkoa ylös. Linnusta ei ollut nyt kyse, vaan siitä itsestään: liito-oravasta! Kova pakkanen ja energiantarve ajoi sen ruokailemaan myös keskellä päivää. Seurasimme veijarin vaahteransiementen silppuamista tovin suljinten välillä rapsahtaessa. Lentokuvaahan sitä vähän haaveiltiin, mutta kun kylläinen liituri hyökkäsi liitoon, niin ei siinä ennättänyt nykyvehkeilläkään mitään tehdä. Vaatisi kokemusta ja harjoittelua.

Liituri rapsahti koivun kylkeen ja siitä sukkelasti koloon. Arvelimme, että show oli jo tältä päivältä ohitse, mutta tähtäsin kuitenkin nelisatasella kolon suuta. Ja eiköhän kohta somat silmät ilmestyneet kolon suulle. Pakko on ihailla noita isoja tummia silmiä, jotka näyttävät melkein suhteettomilta pään kokoon nähden. Mutta kun otus liikkuu hämärissä, niin siinä ei tihrusilmillä pärjää.

Kohta veijari hyökkäsikin kolosta kokonaan ulos ja ryhtyi nuolemaan pienellä punaisella kielellään koivun runkoon kiinnittynyttä lunta. Janottaahan ne kuivat siemenet. Liituri ei välittänyt sulkimien kiihtyvästä rapinasta, vaan lipoi lunta suuhunsa. Meinasi siinä noin hellyttävän näyn edessä isoltakin mieheltä tippa jäätyä poskelle.