Kohtaaminen Kolilla

Kun ei kehtaa ihan Lappiin saakka lähteä talvella tykkylumia kuvaamaan, niin on sitten tullut käytyä Kolilla, missä on ollut takuuvarmasti tykyn peittämiä puita etsimeen sommiteltavaksi. Muutenkin on pakko tunnustaa, että ei tuo Koli suotta ole kansallismaiseman arvonimeä hankkinut.

Varustauduin siis maisemakuvauksiin sopivalla kalustolla jättäen raskaan neljäsatasen autoon. Kiertelin Kolin lakea ja pitkin metsän keskelle mukavasti tallautuneita kävelypolkuja kuvauskohteita etsien. Eräällä metsäpolulla kiinnitin onneksi edes pidemmän zoomin tutkiakseni vastavalossa putoavia lumikiteitä.

Ihmettelin keskellä polkua olevaa tummaa pötkylää, joka tarkemmin katsoessani vielä liikkui. Haavoittunut myyrä. Nyt on lumikko lähellä! Laskeuduin vaistomaisesti polvilleni, kun tuo valkoinen, kaunis peto kurkkasi juurakosta. Sohlasin kohti ja lauoin kameraa. Eihän tuo tarkennus ottanut kiinni, kun siinä rungossa oli maisemakuvaukseen sopivat asetukset, kuten kertatarkennus, pieni aukko ja matala herkkyys päällä. Mutta ei tietenkään sarjakuvausta. En siinä kiihkossa ennättänyt vaihtaa asetuksia varsinkin kun oli paksut rukkaset kädessä. Ajattelin, että otan nyt mitä kuvia saan.

Lumikko tuli kuin tulikin hakemaan parin metrin päästä edestäni haavoittamansa myyrän. Koetin saada tilanteesta kuvia, mutta vikkelästi liikkuvaan otukseen ei kertatarkennus tarttunut. Piti mokoman vielä nostella myyrää hienosti kuljetusasentoon ja sen jälken loikkia komeasti aurinkoisella vitilumirinteellä lumikiteiden tippuessa hiljaa puista. Vuoden luontokuva-ainesta, harmittelin. Mutta kamera ei tarkentanut liikkeeseen, ja alkoi jo sen verran jurppia, että kait kädetkin tärisivät. Jälkeenpäin tapahtumaa kelatessani ajattelin, että olisihan siinä ehkä ollut aikaa vaihtaa asetukset, mutta tuo tilanne sekoitti tälläisenkin konkarin konseptit. No, harrastushan tämä on ja aina ei ole tuuria. Hieno elämys silti.